Täällä eräs, joka mietiskelee ankarasti omaa painonhallintaansa. Olen siis painoindeksin mukaan normaalipainon ylärajoilla. Aloitin kiloklubeilun vuoden alussa. Menestys ollut vaihtelevaa: ekat kuukaudet jaksoin ahkerasti merkkailla syömiseni. Painossa ei juurikaan ole näkynyt mitään, mutta senttejä on lähtenyt niin vyötäröltä, lanteista kuin reisistäkin. Sitten innostus lopahti eräänlaisen kevätväsymyksen myötä ja palasin aika lailla entisiin syömisiin enkä jaksanut enää täyttää ruokapäiväkirjaa.

Nyt tuntuu siltä, että jotain tarttis tehä. Joka päivä tekee mieli vaan mässyttää (ja mässytän) kaikkea makeaa ja muuta epäterveellistä, ja pelkään pahoin, että paino lähtee koko nousuun... Toisaalta en jaksaisi välittää koko painoasiasta, mutta toisaalta taas minua ällöttää vatsamakkarat ja kaksoisleuka enkä kestä katsella itsestäni otettuja valokuvia.

Olen pohdiskellut paljon, minkä takia ylipäänsä yritän pudottaa painoa. Aina perustelen sitä terveyssyillä (mulla on melkoiset sukurasitteet ties mihin sairauksiin), mutta minun on vaan myönnettävä itselleni, että kyllä se ulkonäkö on se tärkein syy. Ja onko se sittenkään järkevä syy? Miksi en voi hyväksyä itseäni tälläisena? Liikun paljon ja elintapani ovat aika runsasta herkuttelua lukuunottamatta suht kohdallaan. Eikö olisi tärkeintä, että pysyisin näissä mitoissa enkä päästäisi itseäni ylipainon puolelle?

Miksi silti aina tulee tunne, että pitäisi laihduttaa? Niin kuin kuvittelisin, että pari kiloa vähemmän elopainoa tekisi minusta jotenkin onnellisemman...

Tällainen vuodatus. Onko kellään samanlaisia tuntemuksia?

torstaina, 7. toukokuuta 2009 klo 21:39 stellaliina kirjoitti::
Täällä eräs, joka mietiskelee ankarasti omaa painonhallintaansa. Olen siis painoindeksin mukaan normaalipainon ylärajoilla. Aloitin kiloklubeilun vuoden alussa. Menestys ollut vaihtelevaa: ekat kuukaudet jaksoin ahkerasti merkkailla syömiseni. Painossa ei juurikaan ole näkynyt mitään, mutta senttejä on lähtenyt niin vyötäröltä, lanteista kuin reisistäkin. Sitten innostus lopahti eräänlaisen kevätväsymyksen myötä ja palasin aika lailla entisiin syömisiin enkä jaksanut enää täyttää ruokapäiväkirjaa.

Miksi silti aina tulee tunne, että pitäisi laihduttaa? Niin kuin kuvittelisin, että pari kiloa vähemmän elopainoa tekisi minusta jotenkin onnellisemman...

Tällainen vuodatus. Onko kellään samanlaisia tuntemuksia?

Mää kanssa pohdiskelen suunnilleen samoja asioita. Oon jotain vuoden alusta ollu täällä ja merkannu aluks innolla kaikki ylös, sitte mullekin tuli väsy. Alussa paino putosikin sopivasti n. ½ kg viikossa, mikä oli ihan kiva tahti, mut sitte ei tapahtunu mitään moneen viikkoon. Ja nyt pääsiäisen ja vapun aikaan on tullu painoo takas jotain pari kiloa. (lähtöpainosta enää 2 kg pudotusta).

Nyt aloin uudelleen merkkaileen syömiset ja liikkumiset ja ihmettelin et miks paino ei laske/nousee. Olin sitte vaihtanu aktiivsuustasoni korkeammaksi ja merkkasin kaikki liikunnat ylös, joten ohjelma salli mun syödä "liikaa".

Nyt siis painiskelen itseni kanssa, ku tahtoisin kyllä mahtuu vanhoihin vaatteisiini. Mut ku oon vielä indeksin rajoilla... Mulla on kyllä iso maha, kaikki kilot tulee siihen, joten vyötärö on aika iso Nyt pitäs alkaa saada tuloksia aika pian, et olis motivaatiota.

Eniten mua ärsyttää tässä se, et ei mahdu entisen kokoisiin vaatteisiin. Oon aika pitkään syöny suht terveellisesti, enkä juurikaan herkuttele (pullasta kyllä tykkään ). Liikuntaa harrastin aikaisemmin kohtuudella, mutta sitte tuli taukoo opiskelun ym. vuoksi sekä lopetin tupakoinnin ja siitähän se paino sitte alkoki nouseen . Nyt oon koko talven yrittäny liikkua enemmän. Oon tässä ihmetelly, et missä ihmeen vaiheessa ihmiset ehtii liikkua niin suunnattomia määriä?? Ite ei millään saa tehtyä esim. kotona juurikaan mitään harjotuksia. Miten siihen pääsis?

Loppupeleissä oon tullu siihen tulokseen, et normaalipainon sisällä on vaikeeta pudottaa painoa. Ja oon joka tapauksessa päättäny vielä yrittää jatkaa tätä painonpudotusta/painonhallinnan opettelua. Nyt olen alkanut opettelemaan rasvan lisäystä ruokavalioon (aika vaikeeta saada sitte kalorit miinukselle).

Jotta tällänen vuodatus täältä, tsemppiä vaan sulle stellaliina jatkoon. Toivottavasti pääset johonkin ratkaisuun tässä pudotusongelmassa!

torstaina, 7. toukokuuta 2009 klo 21:39 stellaliina kirjoitti::

Olen pohdiskellut paljon, minkä takia ylipäänsä yritän pudottaa painoa. Aina perustelen sitä terveyssyillä (mulla on melkoiset sukurasitteet ties mihin sairauksiin), mutta minun on vaan myönnettävä itselleni, että kyllä se ulkonäkö on se tärkein syy. Ja onko se sittenkään järkevä syy? Miksi en voi hyväksyä itseäni tälläisena?...Niin kuin kuvittelisin, että pari kiloa vähemmän elopainoa tekisi minusta jotenkin onnellisemman...

Kyllä ulkonäkökin voi olla syy pudottaa painoa, mutta kyllä se terveyssyy on motivaation kannalta kestävämpi. Ulkonäkö on aina vähän sellaisen kaukaisen tavoittelua; itseään vertailee lehtien malleihin ja julkkiksiin, sitten ihminen alitajuisesti ymmärtää ettei ole sama asia jos itse näyttäisi samalta kuin nuo julkkikset. Ei se ulkonäkö ole sinulle kuitenkaan yhtä tärkeää, ei vaikuta työnsaantiin ym. Eli psyykeessä osa haluais laihtua ja osa laittaa vähän vastaankin. Sikäli näyttäisi siltä, ettei se ulkonäkö motivaationa kanna pitkälle.

Mutta se, että haluat parantaa elämääsi, kehoasi ja omaa oloasi ja oikeasti sitoutua siihen, tarvitsee sisäistää jotenkin syvällisemmin. Kannattaa pohdiskella asioita sen terveyden kautta enemmän. Esimerkiksi nuoren ihmisen voi olla vaikeaa kuvitella millaista olisi jonkin sairauden kanssa elää. Mutta sitä voi yrittää miettiä. Onko sitten mukavaa joutua tarkoille dieeteille kun se sepelvaltimotauti / verenpainetauti/ korkea kolesteroli on jo päällä? Haluatko maksaa kalliista lääkkeistä? Pitääkö kerta kaikkiaan vaan käydä niin että ensin täytyy todeta joku sairaus ennenkuin alkaa pitämään itsestään parempaa huolta? Niin se monella vaan on. Ja vaikka kyse on normaalipainon sisällä painonhallinnasta, niin kuten totesit niin kyllä se paino voi lähteä hiljalleen nousuun jos herkkuja syö suuria määriä. Vanhemmiten näin yleensä käy.

Ja jos jo nyt omat löllöt osat ottaa päähän eikä voi olla tyytyväinen itseensä, niin oman elämänlaadun kannalta voisi olla hyvä miettiä a) mitä löllöille voi tehdä? b) mitä olen valmis tekemään ja jatkamaan hamaan tulevaan? Vain sellaisia muutoksia voi ja tarvitsee tehdä. Omakohtaisten kokemusten perusteella olen nyt vuoden verran ollut tällä uudella omalla polullani, jossa erityiskorostus on liikunnassa ja kunnon kohottamisessa. Samalla olen siirtynyt lievästä ylipainosta normaalipainoon. Olen totisesti tehnyt vain sellaisia muutoksia, joita pystyn jatkamaan maailman tappiin. Ainakin nyt tuntuu siltä.

Tsemppiä stellaliina, toivottavasti viestini herätti ajatuksia...

Mielestäni kannattaa alkaa laihduttamaan jo siinä vaiheessa kun huomaa alkaneensa lihoamaan, silloin tilanne ei riistäydy käsistä. Laihduttaminen on hieman huono sana. Elämäntapojen muuttaminen kuulostaisi paremmalta.

sunnuntaina, 3. toukokuuta 2009 klo 20:23 KanervaM kirjoitti::
Mietin vaan sellaista, että kuinka moni aikuisista normaalipainoisista pysyy tavoitealueellaan ilman, että tarkkailee syömisiään.

Oma veikkaukseni on, että useat normaalipainoiset joutuvat aika-ajoin vähentämään syömisiään, koska paino pyrkii nousuun. Elämme herkkujen ympärillä ja liikuntaa ei tule luonnostaan, jolloin seurauksena on, että useamman normaalipainoisen paino pyrkii nousemaan, jollei väli syö tarkoituksellisesti niukemmin. Ja välillä joutuu oikeasti tiputtamaan jonkun kilon. Mitä mieltä muut?

Jos harrastaa säännöllisesti liikuntaa, syömisiä ei tarvitse vahtia yhtä tarkasti

Minä kyllä ihan selvästi ylipainoisenakin olen aina ymmärtänyt sen miksi normaalipainossa haluaa laihduttaa. Eihän minullakaan ole tavoitteena päästä juuri ja juuri normaalipainoon vain sinne normaalipainon puoliväliin.

Tänään aamulla oli 500g matkaa lievästi lihavaan, olen siis vielä merkittävästi lihava ja paljon helpompaa tämä kaikki olisi jos olisin aikoinaan tarttunut tähän projektiin kunnolla jo silloin kun heilahdin pois normaalipainosta.

Hirveää meteliä en omasta laihdutuksestani pidä, enkä pahemmin saa kannustusta niiltäkään jotka asiasta tietää, tämä on minun tapani.

Itse luulen että jos laihdutuksesta kovasti pitää meteliä niin on ihan sama onko ylipainoinen vai normaalipainoinen niin ihmisillä on sanottavaa, joko mietitään että "no on jo aikakin sun tehdä jotain" tai mietitään "mitä tuo nyt tuossa kun on noin laiha". Se on varmaan suurelta osin kateutta kaikki, paino on meidän yhteiskunnassa todella isossa osassa kun määritellään kauneusihanteita ja ihanteet ohjaa monien ihmisten itsetuntoa. Kaikki eivät ole tyytyväisiä itseensä vaikka kiloja ei liikaa olisikaan, mutta kaikilla ei myöskään ole tarpeeksi tahtoa muuttaa omaa itseään joten on sitten helpompi sättiä niitä jotka niin tekevät, olettaen että kaikki taipuvat painostuksen alla ja itsellä on parempi olo kun voi kokea olevansa yhtä hyvä tai parempi kun muut....

Niin ja minä siis ylipainoinen, vielä, paras ystäväni laihdutti pari vuotta sitten n.30kg ja välillä edelleen laihduttaa uudestaan jos paino on päässyt nousemaan 2kg. Minusta se on järkevää ja ennaltaehkäisevää.

Hyvä kirjoitus sinulla, Mammeli x3. Voimia sinulle kun matkaat kohti normaalia painoa!

sunnuntaina, 3. toukokuuta 2009 klo 20:23 KanervaM kirjoitti::

Oma veikkaukseni on, että useat normaalipainoiset joutuvat aika-ajoin vähentämään syömisiään, koska paino pyrkii nousuun. Elämme herkkujen ympärillä ja liikuntaa ei tule luonnostaan, jolloin seurauksena on, että useamman normaalipainoisen paino pyrkii nousemaan, jollei väli syö tarkoituksellisesti niukemmin. Ja välillä joutuu oikeasti tiputtamaan jonkun kilon. Mitä mieltä muut?

Tuo että liikuntaa ei tule "luonnostaan", riippuu kyllä ihan elämäntavoista. Minulla esim ei olisi ennen tullut mieleenkään mennä autolla/bussilla/metrolla edes +5km matkoja, koska olin tottunut kävelemään (ja nautin siitä, kuten edelleen, etenkin hyvän musiikin kanssa), joogasin, potkunyrkkeilin, ratsastin, tanssin kahta eri lajia ja lumilautailin, ja ihan kaikkea tätä tein koska nautin niistä ja koska ne kuuluivat elämääni aivan yhtä luonnollisesti kuin esimerkiksi telkkarin katselu, lukeminen tai kavereiden kanssa viinin lipittely joita myös harrrastin Nykyään (26-vuotiaana....) joudun istumaan 75% ajasta pyörätuolissa, joten harrastukset keskittyvät valitettavasti lähinnä noihin viimeksi mainittuihin...joten painonhallintakin tullut ajankohtaiseksi.

Totta toki on että nykyään hyvin pieni prosentti väestöstä rehkii esim. pellolla työkseen, mutta minusta on kohtuutonta sälyttää omaa liikunnanpuutetta kokonaan tämän aikakauden harteille, nykyään kun ihmisillä on paremmat mahdollisuudet harrastaa mitä mieleen juolahtaa, kuin koskaan ennen! Siitä vain harrastamaan ja kokeilemaan kaikkea uutta, voipi kaikkein parhaassa tapauksessa käydä niin että elämä rikastuu monin tavoin, painonhallinta helpottuu kuin itsestään, motivaatio parenee, löytyy uusia ystäviä, lihakset kiinteytyy, koordinaatio kehittyy, vartalo alkaa taipua aivan uusiin asentoihin ja mieli paranee.


(Edit typot)

maanantaina, 11. toukokuuta 2009 klo 18:49 BlueMonday kirjoitti::

sunnuntaina, 3. toukokuuta 2009 klo 20:23 KanervaM kirjoitti::

Oma veikkaukseni on, että useat normaalipainoiset joutuvat aika-ajoin vähentämään syömisiään, koska paino pyrkii nousuun. Elämme herkkujen ympärillä ja liikuntaa ei tule luonnostaan, jolloin seurauksena on, että useamman normaalipainoisen paino pyrkii nousemaan, jollei väli syö tarkoituksellisesti niukemmin. Ja välillä joutuu oikeasti tiputtamaan jonkun kilon. Mitä mieltä muut?

Tuo että liikuntaa ei tule "luonnostaan", riippuu kyllä ihan elämäntavoista. Minulla esim ei olisi ennen tullut mieleenkään mennä autolla/bussilla/metrolla edes +5km matkoja, koska olin tottunut kävelemään (ja nautin siitä, kuten edelleen, etenkin hyvän musiikin kanssa), joogasin, potkunyrkkeilin, ratsastin, tanssin kahta eri lajia ja lumilautailin, ja ihan kaikkea tätä tein koska nautin niistä ja koska ne kuuluivat elämääni aivan yhtä luonnollisesti kuin esimerkiksi telkkarin katselu, lukeminen tai kavereiden kanssa viinin lipittely joita myös harrrastin

Minusta ajatus, ettei liikunta tulisi luonnostaan kuulostaa absurdilta. Ehkä kyse on vain entisestä urheilutaustastani, mutta koko ystäväpiirini on addiktoitunut johonkin liikuntaan. Aikataulujen yhteen sovittaminen on toisinaan hieman haastavaa, kun kaikilla on jotain. Isommalla porukalla sovitaan yleensä joku liikunta-deitti, käydään salilla, rullaluistelemassa, laskettelemassa, lenkillä jne. Ja tähän porukkaan kuuluu myös pienten lasten äitejä. Niin pienten, että joskus on sali tapaamisellamme ollut mukana viltin päällä ryömimään opetteleva lapsi.

Minäkään en ole tiputtamalla tiputtanut, itseasiassa paino ei ole edes tippunut, täällä ollessani, lähinnä tarkistanut ruokavaliotani terveellisempään suuntaan. Paino ei tosiaan ole tippunut grammaakaan tammikuun jälkeen, itseasiassa tällä hetkellä olen hieman plussan puolella. Siinä painoindeksien 21-23 välillä se seilaa.

Minä taas ymmärtäisin hyvinkin tuon "luonnostaan" tulevan liikunnan, eli vaikka siis hyöty- ja työliikunnan, puutteen.

En ole ikinä ollut liikunnallinen. En ole yksinkertaisesti pitänyt liikunnasta, ja vähän kaukana kaikesta asuvana en ole keksinyt tapaa liikkua, joka olisi mielekästä ja kivaa. Vanhemmat pistivät minut kyllä kulkemaan kävellen ja fillarilla koulumatkat (4-5km), mutta siihenpä se sitten on aivan lapsuusaikojen (jolloin tuli vielä remuttua pihalla) jälkeen jäänyt. Tällä hetkellä opiskelenkin vielä alaa, jossa iso osa ajasta vietetään istuen - pöydän tai tietokoneen ääressä.

Näin opiskelijana puolestaan olen vähän vieroksunut kovin kalliita liikuntavaihtoehtoja, tai ylipäätänsä sellaisia, joita en voi kuvitella mahdollisimman monessa elämäntilanteessa pystyväni ylläpitämään. Parasta tietysti olisi, jos keksisi mielekkään liikuntatavan, joka olisi tosi halpa tai aivan ilmainen

Olen lenkkeillyt enemmän tai vähemmän määrätietoisesti aiemminkin, mutta en siksi että olisin nauttinut siitä, kunhan suoritin. Liikunnan aloittaminen on sentään koulumatkaillessa hankkimani peruskunnon avulla ollut suhteellisen helppoa - sen tekeminen mielekkääksi ei.

Tämä kevät oli minulle kiireinen ja stressaava, ja yllättäen löysin ne hyvällä omatunnolla omaksi ajaksi nimeämällä uudelleen ensin reippaat tunnin kävelylenkit, ja sitten juoksemisen. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta yllättäen olen vaan huomannut, että juokseminen on SIISTIÄ, on niin hienoa huomata, mihin oma keho pystyy (ja pystyisikö se parempaan jos ajaisin sitä siihen suuntaan).

Minulle itselleni on siis, ainakin toistaiseksi, motivaatio liikkumiseen jostain mielenhäiriöstä löytynyt. Ymmärrän kuitenkin hyvin kaikkia niitä, joille se ei ole niin helppoa, ja kuinka vaikeaa voi olla lähteä liikkumaan, jollei ole pakko...